Ryyräts reissussa: Nottingham, Englanti

NOTTINGHAM, ENGLANTI

Saatiin joskus viime vuonna Sinin kanssa idea lähteä katsomaan Ville Valoa jonnekin päin Eurooppaa. Tiedettiin, että Villen soolokiertueen Suomen pään liput myydään varmaan sekunneissa loppuun, joten katsottiin vähän Euroopan kiertueen muita päivämääriä ja kaupunkeja ja napattiin sieltä muutama eri vaihtoehto, joissa arveltiin olevan parhaat mahdolliset saumat lippujen saamiseksi. Liput napsahtivat sitten Nottinghamiin, jossa kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt, eikä me oikeastaan tiedetty kaupungista juuri muuta kuin, että se oli Robin Hoodin mesta aikoinaan.

Lähdettiin matkaan meidän kotikentältä, eli Pirkkalasta. Kakkosterminaali, josta Ryanair lentää, ei kokemuksena ole kovin kehuttava, mutta matka-aika lyhenee tostanoivvaan tyyliin kolmella tunnilla, kun ei tarvitse ajaa ensin Helsinki-Vantaalle ja äsvätä siellä autoa parkkihalliin. Stansteadista hypättiin junaan ja vähän alle kahden tunnin junailun ja upeiden maalaismaisemien jälkeen saavuttiin Nottinghamiin. Vastoin kaikkia odotuksia perillä paistoi vielä hetken aikaa aurinko ja muutenkin keli oli meidän visiitin aikana vähintäänkin kohtuullinen, taisi sataa ainoastaan yhtenä iltana hetken aikaa, muina päivinä oli poutaa.

Meidän tarkoitus oli keikan lisäksi käydä kivoissa brittipubeissa juomassa real aleja ja löytää jotain uusia seltzereitä kokeiltavaksi livestriimiin. Seltzerin metsästäminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Käveltiin yhteensä noin 6 km kierros ja koluttiin eri supermarketteja, mutta lopputulos oli se, että löydettiin perus White Clawn Black Cherrya (sitäkin vain muutama tölkki) ja sitten jotain niin kamalan makuista myrkkyä (Nordic Wolf seltzer, älä kokeile), että meidän oli pakko kaataa se paska viemäriin.

Pubien kanssa meitä sen sijaan lykästi, vaikkakaan niitä ei ollut joka kadun kulmassa, kuten oltiin oletettu. Canal House oli ensimmäinen olutpubi, johon mentiin ja se olikin aivan upea. Nimensä mukaisesti ravintola sijaitsee rakennuksessa, jonka sisällä on kanaali ja myös muutamia veneitä. Kanaalin yli pääsee kulkemaan siltaa pitkin ja sillan toisella puolella on baaritiski. Canal House on Castle Rock Breweryn ravintola ja pääsimme heti real ale taivaaseen! En edes muista kuinka monta real ale hanaa siellä on, mutta monta. Enemmän niitä kuin “tavishanoja”. Me maisteltiin Sinin kanssa reissun aikana kaikki paikan real hanat läpi (käytiin siellä useamman kerran) ja vaikka valinta onkin vaikea, koska kaikki bisset olivat niin hyviä, niin sanoisin, että mun oma lemppari oli kuitenkin Castle Rockin oma Red Ale. Canal Housesta saa myös ruokaa, paikan kasvislasagnelle iso suositus.

Canal House ja Castle Rock Breweryn Red Ale. Kuva by Sini.

Mulle oli selvinnyt sosiaalisen median kautta, että yksi Nerdeen miksaajista, Pasi, olisi miksuttelemassa kiertueella Villen monitoreja, joten oltiin sovittu jo kuukausia aiemmin, että nähtäisiin sitten Nottinghamissa keikkapäivänä galeksin merkeissä. Meidän reissun kakkospäivänä, joka oli myös keikkapäivä, tsekattiin meidän to do -listalta sellainen pubi, joka olisi noin puolessa välissä keikkavenueta ja meidän hotellia, jotta kaikilla olisi tasapuolisen sopiva kävelymatka kohteeseen, ja sehän oli sopivasti Kean’s Head. Pubi on myös Castle Rock Breweryn tyyppien paikka, mutta täysin erilainen kuin Canal House. Kean’s Head on selkeästi paikallisten (vauvasta vaariin), olohuone, johon tullaan syömään, juomaan ja morjenstamaan tuttuja. Paikka oli tupaten täynnä jo alkuiltapäivästä, mutta sopu sijaa antoi ja mahduttiin samaan pöytään paikallisten heppujen kanssa. Tällä kertaa voisin mainita real hanojen valikoimasta Natural Mysticin, Nelson Sauvinilla ja Motuekalla humaloidun, vaalean ja freesin Castle Rockin tuotoksen. 

Koska meillä oli kiire käydä Pasin kanssa läpi viidentoista vuoden kuulumiset (silloin viimeksi ollaan oltu samassa keikkabussissa), unohdettiin kokonaan maistaa Kean’s Headin ruokia, jotka ovat kuulemma legendaarisen hyviä paikallisia pubiherkkuja. Parin tunnin ja parin oluen jälkeen todettiin, että ehditään vielä jonnekin yksille ennen kuin kaikkien pitää lähteä valmistautumaan keikkaa varten. Tässä vaiheessa pakko muuten mainita heille, jotka eivät ole tutustuneet realien maailmaan, että nehän ovat alkoholipitoisuudeltaan hyvinkin matalia, usein neljän molemmin puolin, joten se on kuin joisi mallas-humalamehua :D.

The Alchemist. Kuva by Sini.

Pasi oli skautannut kaupungista myös yhden drinkkibaarin, koska sellaisessa käyminen oli kuulemma kiertueella perinne. The Alchemist erosi viboiltaan aika reippaasti olutpubeista. Tumman sävyinen ravintola on korkea ja house musan basso kaikui nurkissa. Seiniä koristaa salatieteistä tutut kuviot. Drinkkilista näytti siltä, että sitä varten oltiin nähty vähän tavallista enemmän vaivaa, mutta ovathan paikan kinksumestarit “Masters of dark art and mixology”! Me lähdettiin Pasin kanssa vähän kokeilevammalle linjalle Sinin tyytyessä turvallisemmin Mojitoon. Mun valinta oli Cherry Poppins, kirsikkainen cocktail, jossa oli savua täynnä oleva kupla lasin päällä. Harmi vain, että tarjoilija poksautti kääntyessään vahingossa kuplan rikki, joten ei saatu siitä kuvaa. No, drinkki myös maistui kuitenkin hyvältä. Pasin Breaking & Eggs drinkkilasin päällä oli kova paistetun munan näköinen asia… Tarjoilija sanoi, että se kuuluisi rikkoa niin, että sirpaleet tippuvat drinkin sekaan, mutta hän ei voi suositella sitä ja katsoi meitä merkitsevästi. Pasi rikkoi munan drinkin sijasta lautaselleen ja ruvettiin ihmettelemään, että mitä hittoa se oikein on, sen lisäksi, että se oli kivikovaa. Paras arvauksemme oli, että se oli vaahdotettua valkuaista ja keltuainen oli tuupattu siihen keskelle ja koko höskä oli kuivattu. Tiedä häntä, mutta ihan hyvä, että tarjoilija varoitti asiasta. Se muna maistui nimittäin aika mitäänsanomattomalta tai sitten pahalta, ei oikein osattu päättää.

Vähän ennen keikkaa alkoi satamaan jäätävää ja sellaista erittäin kastelevaa vettä :D Ei siis mitään brittiläistä tihkua, vaan jättimäisiä pisaroita, ja oltiin erittäin kiitollisia, että Pasi oli lykännyt meidän nimet vieraslistalle, eikä meidän tarvinnut mennä Rock Cityyn saavuttuamme pitkän jonon päähän värjöttelemään. Iloinen yllätys oli myös keikkapaikan baarista löytyneet White Clawt! Otettiin niitä heti parit per lärvi kainaloon ja mentiin ihmismassan sekaan lavan tuntumaan. Itse keikka oli vallan hyvä! Ville veti puolet biiseistä HIMiä ja puolet soolomatskua ja yleisö oli täpinöissään. Me lähdettiin kipittämään kohti vessoja heti kun keikka loppui ja selvittiin hommasta ilman jonottamisia. Rock Cityssa oli kyllä myös ainakin mimmeille aika kunnioitettava määrä koppeja (pakollinen vessapäivitys).

Oltiin sovittu, että keikan jälkeen nähdään vielä Pasi ja muut Ye Olde Trip to Jerusalem -pubissa, josta sanotaan, että se olisi perustettu 1189 ja täten väitetään, että se olisi Englannin vanhin (muutama muukin pubi kertoo olevansa vanhin, joten…). Pubi on rakennettu itse Castle Rockin kylkeen ja siellä oli aika sokkeloinen ja luolamainen meininki. Jos haluaa kokea todella autenttisen, ummehtuneen tuoksuisen, ikivanhan brittipubin, niin ehdottomasti suunta kohti Olde Trip to Jerusalemia! Real Ale hanoja taisi olla puolenkymmentä ja olut oli erittäin freesiä, toisin kuin ilma, jota hengitimme. (Kannattaa samalla muuten tsekata Robin Hood patsas ja itse linna, jos nähtävyydet kiinnostelee.)

Ye Olde Trip to Jerusalem. Kuva by Sini.

Jerusalemissa tuli pilkku ennen kuin tekniikan poijaat olivat tehneet iltaroudauksen, joten siirrettiin tapaamispaikkaa lähemmäksi itse keikkavenueta. Tosin pilkun jälkeenkin sisälle tupsahteli porukkaa ja heille tarjoiltiin ihan normaalisti, joten en tiedä miten justiinsa nuo sulkemisajat tuolla ovat. Mentiin joka tapauksessa illan viimeiselle oluelle Tap & Tumbler nimiseen pubiin, joka on Rock Cityn vieressä ja hengeltään myös hieman rockimpi, kuin aiemmat ravintolat, joissa oltiin käyty. Tässä vaiheessa taidettiin juoda reissun ensimmäiset “ei real alet” ja olikin kummallista, että lasissa oli tavalliseen tyyliin hapotettua ölppiä. Teknikoilla oli aikaa tasan puoleen yöhön ennen kuin keikkabussi tulisi noukkimaan heidät kyytiin, kuten Tuhkimoilla konsanaan. Oluet siis kiireellä kurkkuun, viimeiset höpötykset Pasin ja kumppaneiden kanssa ja sinne ne sitten lähti, kohti seuraavaa kaupunkia. 

Seuraavana aamuna oli meidän viimeinen päivä Nottinghamissa. Striimailtiin vähän hotellilla ja kaupungilla, käytiin vielä Ye Olde Trip to Jerusalemissa sekä ottamassa turrekuvia Robin Hoodin patsaalta, ja mentiin lopulta vielä Canal Houseen syömään ja odottelemaan, että bussi kohti Stansteadin lentokenttähotellia lähtee. Todettiin Sinin kanssa molemmat, että olisi voinut olla yhden päivän pidempään vielä Nottinghamissa, niin olisi ehtinyt vielä pikkuisen vaellella ympäri kaupunkia ilman mitään aikatauluja. No, se jää sitten ensi kertaan, jos sellaista tulee.